maanantai, 25. toukokuu 2009

Ikä ja lasten hankinta

Jahas, syntymäpäiväni lähestyy taas. Olen kyllä iloinen siitä, sillä vielä tässä vaiheessa otan jokaisen vuoden kokemuksineen mielelläni vastaan. Vuosia täyttyy siis vasta 23, ja itseäni vanhempien kanssa viihtyvänä olen varsin tyytyväinen päästessäni hieman kauemmas teiniluvuista. Hieman alkaa tuntua siltä, ettei vuosien tarvitsisi juosta ihan näin nopeasti, mutta aika kuluu kun on mukavaa, eikös se niin mene.

Lähtökohtaisesti olen siis iloinen vuosien kertyessä, varsinkin nyt kun voin todeta edenneeni edellisen vuoden aikana paljon niin henkisesti kuin muillakin elämän alueilla. Olen (kuten aiemmassa kirjoituksessani kerron) asunut ulkomailla puoli vuotta, löytänyt ilon sinkkuudestani ja vapaudestani, saanut opintoni jotakuinkin päätökseen ja löytänyt jopa töitä. Tuttavapiiri täällä pienehkössä kaupungissa laajenee hitaasti mutta varmasti, ja olen muutenkin tällä hetkellä varsin tyytyväinen asioihini.

Olen kuitenkin huomannut, että osa läheisistäni ei näe tilannettani yhtä valoisana. "Mitä, ei vieläkään poikaystävää!" "Minulla oli jo tuon ikäisenä lapsia, ja niin oli minun tyttärellänikin..". Isoisäni kyseli, aionko jäädä vanhaksi piiaksi ja kehotti tekemään asialle jotain. Ok, sukupolvien eroistahan tämä on aika pitkälti kiinni. Mutta onko kaikki pakko sanoa ääneen? En haluaisi olla epäkohtelias tai pilata kenenkään haaveita lapsenlapsista, mutta totuuden nimissä on sanottava että itselläni ei ole minkäänlaista kiinnostusta lisääntyä. Ne, jotka siihen kokevat tarvetta hoitakoon asian.

Onneksi en törmännyt työtä etsiessäni epäilyksiin mahdollisesta pikaisesta perheen perustamisesta valmistumiseni jälkeen. Tosin asiaan vaikuttaa myöskin CV:stäni löytyvä kuvaus itsestäni: uraorientoitunut. Ja valitsemallani alalla on parempi ollakin jos aikoo edetä, ja minä aion. Olen usein harkinnut, onko korrektia kirjoittaa hakemukseensa, että ei aio hankkia lapsia jotta tulisi kohdelluksi tasa-arvoisesti miesten kanssa (joiden työuraan mahdollinen perhe ei tunnu vaikuttavan). Voin kertoa, että JOS JOSKUS käy niin, että minulla on lapsi, niin sen isä on kyllä ainakin yhtä paljon pois työpaikaltaan kuin mina jos lapsi sairastaa tai tarvitsee valvojaa johonkin pirun luokkaretkelle.

Harmikseni olen myös huomannut, että usein ihmiset joiden ei pitäisi hankkia lapsia, tekevät niitä liikaa ja liian nuorena. Itsekin kuulun mielestäni ryhmään, jonka ei tarvitse laittaa geenejään eteenpäin. Ei sillä, olen kyllä keskimääräistä älykkäämpi, mutta kaikki mahdolliset suvustamme löytyvät sairaudet perinyt lapsi ei ehkä osaa sitä arvostaa. Olen nähnyt liian monta tapausta, joihin pätee sama sääntö: kun ei pysty pitämään edes itsestään huolta, ei pysty myöskään huolehtimaan ehkäisystä ja tuloksena on huostaaotettu lapsi joka on saanut päihderiippuvaisilta ja/tai muuten tyhmiltä vanhemmiltaan loistavat eväät elämään.

Miettikää siis yhtä lailla toisia lastenhankintaan painostavat, sekä ne jotka eivät välttämättä aina ole niin tarkkoina sen ehkäisyn kanssa. Minä en halua maksaa lastenne laitoshoitoa.

 

sunnuntai, 26. lokakuu 2008

Ihminen, jumalan kuva ja maan hallitsija? (eläinten kohtelusta)

Nousipa taas uutisia ja muiden blogeja lueskellessani mieleen itseäni jo kauan ihmetyttänyt ja surettanut asia: miten ihminen, "luomakunnan kruunu", kohtelee eläimiä. (Sekä tietysti muita ihmisiä, mutta siitä avaudun joskus toiste..) Kun ilmeisesti valtaosa ihmisistä uskoo, että olevansa jumalan kuvia ja että maa on annettu heidän hallittavakseen, niin kuva tuon hallinnan tavasta on ilmeisesti vähintäänkin kieroutunut.

Esimerkkeinä nyt vaikka ensin hanhenmaksan tuotanto. On se varmasti hyvää -en ole itse maistanut, mutta onko kyseinen herkku hanhien pakkoruokinnan arvoista. Varsinkin, kun se maksa kyllä löytyy hanhesta ilman pakkoruokintaakin, ei vain niin suuri. Luin ilokseni muistaakseni Gloriassa olleen jutun suomalaisesta hanhitarhasta, joka tuottaa hanhenmaksansa ilman pakkoruokintaa ja pientilan toiminta tuntui muutenkin mukavan inhimilliseltä kaiken tehotuotannon keskellä. Onko se maailman tehokkain tapa? Ei varmasti, mutta itse ainakin valitsisin kyseisen tilan tuotteen sata kertaa mieluummin kuin rääkätyn hanhiparan maksan.

Seuraava osoittelun kohde on Kiina, jossa tosin täytyy ottaa maan yleiset elinolot huomioon tuotannon laatua tarkastellessa. Mutta ei se selitä sitä, miksi kidutetun koiran lihaa pidetään paremman makuisena kuin nopeasti tapetun. Tai miksi turkiseläimet nyljetään hengiltä. Esimerkkejä on liikaa, enkä itse pysty enää katsomaan yhtään videota jossa näytetään noita julmuuksia. En vain voi ymmärtää, miten joku pystyy tuottamaan toiselle elävälle olennolle moista tuskaa.

Minua viimeisen vuoden aikana eniten ihmetyttänyt tapaus on taideteos, jonka keskeisin osa oli katsoa kiinnisidotun koiran kuolemista nälkään ja janoon. Kuka voi saada tällaisen idean? Tai tiedetäänhän se,
Guillermo Vergas Habacus. Itse ihmettelen, mitä tällaisen ihmisen päässä liikkuu. Seuraavaksi mies voisi tehdä todellisen kulttuuriteon ja kahlita itsensä seinään koiran sijasta.

Kun ihmisen ymmärrys eläinten älykkyydestä on kuitenkin kasvanut koko ajan, on minusta ihmeellistä että myös länsimaissa eläimiä kohdellaan edelleen todella huonosti. Ihminen kykenee uskomattomaan julmuuteen niin toisia ihmisiä kuin eläimiä kohtaan. Miksi? Sitä en tiedä, sillä minulla ei ole koskaan tullut mieleenkään kiduttaa edes kärpästä, saati sitten tappaa jonkun kissaa tiputtamalla se parvekkeelta.

Toivottavasti joskus tulee hetki jolloin ihmiset heräävät ajattelemaan muutakin kuin itseään ja omaa nautintoaan. Syöminen on mukavaa, mutta kulinaristisia elämyksiä saa kyllä muustakin kuin kidutettujen eläinten (juuri nämä hanhenmaksat ym.) syömisestä. Tehotuotanto ongelmineen on sitten asia erikseen, mutta siitä ehkä lisää myöhemmin.

torstai, 16. lokakuu 2008

Fiksu, fiksu tyttö

Se siitä sitten,

Teen asioita, joita minun olisi lähes mahdotonta antaa anteeksi muille. Kaksi sanaa: varattu mies. Tiesin että hän on varattu, vastustelinkin ja kysyin miksi. Ja silti lähdin ilmeisesti karisman viettelemänä mukaan. Olihan se ihan ok, mutta itsellä oli syyllinen olo ja oletan että toisellakin, ja muut olosuhteet toivat vielä oman suolansa asiaan.

Itse olen sinkku, joten ei tuossa minulle sinänsä ole muuta pahaa kuin se, että tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että teen kanssasisarelleni näin. En minäkään halua, että joku tuttu lähtee mahdollisen poikaystäväni mukaan vain koska hän osaa vongata hyvin. Tosin haluaisin myös tietää jos poikaystäväni edes ehdottelisi moisia jollekin.

Moraalinen ongelma, mistä tekee vielä pahemman se, että eräs ystäväni kysyi minulta asiasta ja valehtelin ettei mitään ole tapahtunut. Tämä ystävättäreni seurustelee ja on varsin mustasukkainen, joten tiedän että hänen olisi vaikeaa antaa minulle anteeksi. Ja tämä virhe ei enää tule toistumaan, sanoi mies mitä tahansa. Hän kuulemma rakastaa tyttöystäväänsä ja hyvä niin, mutta ei voi jostain syystä vastustaa minua. Toivottavasti vastustuskyky paranee, sillä tätä asiaa en aio murehtia enää toistamiseen.

Anonyymit pahoitteluni siis sisarelle tästä. Ei tule tapahtumaan toiste.

keskiviikko, 8. lokakuu 2008

Ihanat perheenjäsenet

Noniin,

Uusi blogi, ja heti alkaa hirvittävä avautuminen. Aiheena tällä kertaa kirjoittajan oma perheenjäsen, jolle ei ilmeisesti ole tarttunut 18-vuotisen elämänsä varrelta minkäänlaisia käytöstapoja.

Asia on niin, että asun tällä hetkellä ulkomailla. Kävipä niin mukavasti, että veljelleni tuli mahdollisuus matkustaa opiskelukaupunkiini yhdessä erään opiskelutoverinsa kanssa. Olin huolehtiva isosisko ja kävin hakemassa veljelleni jopa paikallisen puhelinliittymän, jotta voimme pitää helpommin yhteyttä ja hän voi hädän sattuessa soittaa minulle. Kävin viemässä valmiiksi maksetun liittymän hänelle, tarjosin iltaoluen ja annoin muutamia käytännön neuvoja täällä toimimiseen. Sovimme myös, että vietämme keskiviikkona sisarustenkeskistä aikaa.

En ole nähnyt veljeäni pitkään aikaan, joten sovittuamme tapaamisen peruin omat menoni keskiviikolta. Minulla oli lippu elokuviin, mutta ajattelin että ehdin kyllä käydä siellä muulloinkin. En lähtenyt lenkille, vaan odotin että veljeni soittaa iltapäivällä sopimuksemme mukaisesti. Muut ehtivät jo lähteä elokuviin kun yhä odotin puhelua, sillä veljeni puhelin oli suljettu ja aloin jo hieman huolestua jos hänelle on tapahtunut jotain. Puoli kahdeksalta puhelin soi vihdoin, ja veli kertoo oleilleensa vain asuntolalla jossa he majoittuvat. Nyt hän voisi kuitenkin nähdä minua keskustassa. Sovimme tapaavamme metroasemalla, jossa molempien olisi vaihdettava linjaa päästäksemme keskustaan.

Soitin asemalta veljelleni, joka sanoi olevansa matkalla metrolle. Ok, hän oli myöhässä, mutta lupasin odottaa. Jonkin ajan kuluttua hän soitti uudelleen kysyäkseen mistä tietää mihin metroon nousta. Ihmettelin, miksi hän on vasta nousemassa metroon ja totesin ruokailun venyvän varsin myöhäiseksi. Veljeni oli sitä mieltä, että ehkä on jo liian myöhä tulla syömään, eikä hänellä oikeastaan olekaan juurikaan rahaa. Hän ei siis tullut, ja lähdin seuraavalla metrolla nälkäisenä asunnolleni. Olin siis haaskannut koko iltapäiväni. Otti päähän.

En ymmärrä miten tällaista voi käydä. En usko että kyse on siitä, etteikö veljeni olisi halunnut nähdä minua. Kyse on luultavasti silkasta ajattelemattomuudesta. Mutta silti ihmetyttää, että olemme saaneet samassa perheessä kasvaneina suunnilleen saman kasvatuksen, mutta minä en ikinä voisi tehdä noin ja veljeni näköjään voi. Luulen, että tulemme keskustelemaan asiasta joskus myöhemmin. Varsinkin sen takia, että siskon voi vielä lepyttää, mutta tyttöystäviä ei ainakaan kohdella noin..